Moi
Tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa, eikä aikaa ole enää paljon jäljellä. Yhteishaku on käsillä jo maaliskuun puolivälissä. Alavalinnan lisäksi huomenna on viimeinen päivä ilmoittautua yo-kirjoituksiin. Senkin mokoman paperin täyttäminen aiheuttaa tuskaa: kirjoittaako vielä ylimääräinen reaali vai ei. Olen alkanut kallistua tässä "vähemmän on enemmän" ajattelun kannalle, jotta pärjäisin mahdollisimman hyvin pakollisissa kokeissa. Kuitenkin jokin pieni ääni, kai kunnianhimo, käskee kirjoittamaan vielä jotakin.
Miksi taas tämä ikuisuusaihe? Tänään pääsimme koulun kanssa käymään Kotkassa, Kyamkin vahva-tapahtumassa, kuuntelemassa esittelyjä eri aloista. Mitään suurta valaistumisen hetkeä ei syntynyt, mitä kyllä odotinkin. Oli reissu silti ehdottomasti tekemisen arvoinen! On vaikea löytää sitä ahaa-elämystä, kun ei oikein tiedä mitä etsii. Tämän hetkinen tilanne yhteiskunnassa on sellainen, että ei saa töitä, vaikka olisi minkälaiset paperit taskussa. Ei ole meillä lama-ajan lapsilla helppoa, hah!
Ei tässä kyllä ole mitään hauskaa enkä näe tilanteessa mitään hyvää. Yhteiskuntaopin opettaja joutuu vuosi toisensa jälkeen kertomaan oppilaille talouden olevan kuopan pohjalla, kun hän selittää talouden suhdanteiden muutoksista. Tilannetta yritetään parantaa kannustamalla yrittäjyyteen, mutta mitä se auttaa, kun ei ole rahaa kuluttaa?
Mikään pakko ei tietenkään ole hakea kevään yhteishaussa. Toisaalta, mitä hyödyttää välivuoden pitäminenkään? Pitäisi selvittää ensin itselleen mitä haluaa ja sitten etsiä sopivaa opiskelupaikkaa. Liian kriittinen ei saa tietysti olla, mutta pieni kriittisyys on tervettä. Samoin se, että tekee itse omat päätöksensä eikä mene muiden toiveiden mukaan.
Harhauduinpas taas sivuteille tämän tekstin kanssa. Tai sitten tämä on vain harvinaisen mutkikas moottoritie läpi Suomen nykyisen tilanteen. Lukijat sen päättäkööt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti