Hyvää päivää vaan kaikille (vaikka nyt onkin jo yö)
Olen näin pyhäinpäivän kunniaksi siivonnut, (ja toki käynyt viemässä kynttilän haudalle) mutta haluaisin esitellä teille nyt siivouksen tuloksia. Löysin nimittäin mielenkiintoisia asioita, joita en muistanut olevankaan. Lähinnä vanhoja (yläasteaikaisia) tekstejä, joita olen jossain nuoruuden uhmassa ja kriisien sekä (sydän)surujen keskellä kirjoittanut. Löysin kuitenkin yhden melkein julkaisukelpoisen tekstin. Toki sekin on hieman, öö mielenkiintoinen, mutta ehdottomasti löydöksistäni paras. Tekstissä on havaittavissa lievää epäloogisuutta, mutta se on kai ymmärrettävää, kun ottaa kirjoittajan iän huomioon. Kyseessä on siis teksti, jossa selitetään historiasta, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.
Näin olen siis jonakin hämäränä hetken kirjoittanut vuosia sitten:
"Historia, tuo kouluaineista turhin. Ainakin omasta mielestäni. Se silti vaikuttaa elämiimme nyt ja tulevaisuudessa. Siihen ei vain saa jäädä roikkumaan. Periaate mennyt on mennyttä pätee omassa elämässäni, ainakin yleensä. Melko usein jään kuitenkin kiinni menneisiin ja suren jo kauan sitten menneitä vastoinkäymisiä. Esimerkiksi koulukiusaamista. Aikaa, jolloin jaksoin kiinnittää huomiota huutoihin ja katseisiin. Tämä on esimerkki siitä, kuinka paljon se sattuu. Fyysistä väkivaltaa ei tarvita. Henkinen viiltää syvemmältä. Kun kuulet kuukausitolkulla samojen naamojen itsetuntoa hajottavia kommentteja, tiedät, että näin ei vain voi jatkua.
Minä onneksi tajusin sen ja päätin, että ylitseni ei kävellä. Itsetuntoni parani, vaikka se ei vieläkään ole samalla tasolla kuin aiemmin. Ja kiusaajilleni tiedoksi, vaikka olen jo lähes päässyt yli tästä, en aio antaa anteeksi. Minulla ei ole velvollisuutta sellaiseen ja miksi edes pitäisi. Eikö itsetunnossa ole jo ihan tarpeeksi, eli siinä, jonka varastitte ns leikillänne yläasteen alussa?
Nykyhetki, aika, jota ei saisi koskaan elää rauhassa. Aina tuntuu siltä, että on elettävä joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Silti lehdet ovat täynnä juttuja itsensä löytäneistä henkilöistä ja hehkutusta siitä, että nyt minullakin on aikaa elää hetkessä. Ja jos ei, niin ohjeita itsensä ja ajan löytämiseen kyllä löytyy joka paikasta. Eihän tässä hetkessä sinänsä ole mitään vikaa, siinä eläminen on vain minulle vaikeaa. Haaveilen usein jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Siellä missä minulla on tarkoitus ja joku joka tarvitsee minua. Pitäisi vain muistaa tehdä jotain asian hyväksi. Alkaa kiinnittää huomiota omiin valintoihin. Meillä kaikilla on kuitenkin vain muuttujan x verran aikaa ja siinä elämä on ehdittävä elää, tai voi sen tietysti jättää elämättäkin. Itse suosin ensimmäistä vaihtoehtoa: elän nyt kun vielä voin. Vanhainkodissa sitten itkettää ja kaduttaa. No, ei todellakaan. Pyrin elämään elämäni niin hyvin kuin vain voin, eli siten, että voin jälkikäteen sanoa: vitun hyvä.
Tulevisuus, se jota varten elämme. Tulevaisuus on aika, jota kyllä suunnitellaan ja mietitään. Sitten kuitenkin, kun aika koittaa, suunnitelmat muuttuvat. Tämäkin hetki on ollut tulevaisuutta, mutta se on nyt ja kohta jo historiaa. Ihmisillä on melkein pakottava tarve suunnitella tulevaa. Tosin nykyhetki on niin lyhyt aika, että sitä on vaikea suunnitella,"
Syvällisiä on tullut ilmeisesti miettittyä sellaisena 15-kesäisenä. Paljastuksena kerrottakoon, että en päätynyt julkaisemaan tätäkään tekstiä kokonaan. Jotenkin tuntuu, että mielialat ovat vaihdelleet kuin Suomen sää tekstiä kirjoittaessa, mutta se kuuluu asiaan. Katsotaan nyt, jos julkaisen joskus toistekin jotain sekavia raapustuksiani menneiltä vuosilta täällä blogissa. Vaikka aina ei voi olla siitäkään varma, onko kehittynyt kirjoittajana yhtään vuosien kuluessa. Sen päättävät sitten he, jotka päätyvät raapustuksiani lukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti