Moi,
18.2.2016 tulee jäämään historiaan päivänä, jolloin koulu sitten ihan lopullisesti loppui eli penkkaripäivänä. Nyt voi suunnata hyvillä (ja vähän myös haikeilla) mielin lukulomalle. Koulukin taisi jäädä jopa pystyyn meidän jälkeemme, eli ei huolta.
Kolme vuotta meni nopeasti ja ne oli mukava lopettaa tällaiseen päivään. Oli hauskaa ja varmasti tullaan muistamaan tämä pitkään. Ei sitä joka päivä pääse traktorin lavalta heittelemään karkkia ihmisten niskaan. Eikä jokapäiväistä ole myöskään ruotsin kuuntelun alustavien (hyvien) pisteiden saaminen, mutta niistä en nyt kerro sen enempää. Ei ole myöskään kovin tavallista mennä naamiaisasussa kouluun, mutta tulipahan kokeiltua ja hauskaa oli. Ongelma oli vain se, että kolme kiloa karkkia tuntui loppuvan käsiin.
Ja kuten kaikkien juhlien, myös penkkareiden, jälkeen tulee sellainen tyhjä olo. Kysymys: "mitä seuraavaksi?" tulee ajankohtaiseksi. Pitäisi ainakin alkaa todenteolla lukemaan kirjoituksiin, mutta ehkä eo vielä tänään. Pitää keksittyä nyt tähän tunnelmaan ja alkaa ajatella koulujuttuja vasta myöhemmin.
Pitäkää hauskaa kaikki abit!
Ps: Kuha on varaani voi kirjoittaa ylioppilaaks!
torstai 18. helmikuuta 2016
perjantai 5. helmikuuta 2016
Ei koskaan -mutta kuinkas sitten kävikään?
Moi,
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että kirjoittaisin tänne asioista, joiden piti olla täysin varmoja ja muuttumattomia. Toisin sanottuna muistelisin "kultaista nuoruusaikaa" ja asioita, joista olen sanonut "en koskaan" ja joita olen luvannut. On ihan hauskaa muistella asioita, varsinkin, kun omat ajatukset ja mielipiteet ovat muuttuneet aika lailla. Näitä asioita vaan on loputon määrä, enkä takuulla muista kuin murto-osan, mutta ihan hyvin kai sekin.
Aloitan a:sta eli ammattihaaveista. Yläasteella oli epärealistisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Haaveammattini oli jopa matikanopettaja jossain vaiheessa. Onneksi on lukio, joka palauttaa maan pinnalle, vai pitäisikö sanoa, että kaivaa välillä jopa kuoppaa maan alle. Oli minulla muitakin kummallisia ammattihaaveita, mutta en enää muista niitä kaikkia.
Joskus auvoisina yläasteaikoina "päätin" myös, etten koskaan enää ihastu keneenkään. Tämä tapahtui, kun tajusin, että ihastukseni kohde ei voisi mitenkään kiinnostua minusta. Toisin kävi tässäkin tapauksessa, ihan hyvä niin.
Lukion alussa en ollut vielä ollenkaan varma siitä, menenkö autokouluun vai en. Muistaakseni sanoinkin, että en hanki ajokorttia. Kuitenkin tuo kortti tällä hetkellä lompakosta löytyy.
Myös seuraavista asioista olen sanonut "ei koskaan": Facebookiin liittyminen, aamunavauksen pitäminen ja blogin perustaminen. Tätäkään ei siis olisi, jos tuo olisi toteutunut.
Olen myös sanonut, että olen rauhallinen kuski, enkä pitänyt tieltä suistumista liian kovan vauhdin takia minulle tyypillisenä onnettomuutena. Ja nyt kun mietin, muistaakseni olen kauhistellut ja sanonut, että en koskaan halua tietää, miltä tuntuu mennä auton kanssa katon kautta ympäri. Nyt tiedän. En suosittele.
Olen luvannut monesti pitää valitusvapaan päivän tai muuten vain päivän, jolloin ei saa miettiä negatiivisia asioita. Ei ole onnistunut. Sanoin muistaakseni myös, että kun pääsin sairaalasta kotiin, en enää valita ruuasta. Eipä sekään onnistunut. Sama koskee läksyjen tekemistä ja ennen kaikkea niiden lukemista, edes yhden jakson ajan. Mutta ei, niin ei.
Ensimmäisen sairaalareissun jälkeen ajattelin, että ei enää koskaan sairaalaan. Ei nenämahaletkua eikä tippakanyylia. Meni pari päivää ja olin taas edellä mainitussa tilanteessa. Näistä nenämahaletku oli asia, jota en osannut pelätä etukäteen, mutta tiputusta kylläkin. Olen nimittäin sanonut tästäkin asiasta "ei koskaan", sama koskee tähystykseen joutumista. Kaikki kuitenkin on koettu tähän päivään mennessä. Elämästä ei voi koskaan tietää.
Seuraava asia oli enemmän äitini heiniä, mutta kyllä minäkin joskus tämän olen sanonut: "ei oteta lemmikkejä kun sukulaiset on niin allergisia". Ensin tuli kissa ja sitten koira.
Sitten vielä yksi asia: En koskaan pääse englannin yo-kokeesta läpi. Toisin kuitenkin onneksi kävi.
Totuus taitaa olla se, että mitään ei kannata koskaan mennä vannomaan, sillä ei voi ikinä tietää. Toki asioita voi luvata, mutta vain sellaisia, joihin pystyy itse vaikuttamaan. Eikä liian nuorella iällä kannata mennä sanomaan mitään koko elämää koskevia lupauksia. Mielipiteet muuttuu ja siitä kyllä saa kuulla myöhemmin, jos on ollut kovin ehdoton jotain asiaa kohtaan. Kannattaa miettiä asioita rauhassa, eikä vetää mitään kovin tarkkoja rajoja oman elämän kulusta liian aikaisin.
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että kirjoittaisin tänne asioista, joiden piti olla täysin varmoja ja muuttumattomia. Toisin sanottuna muistelisin "kultaista nuoruusaikaa" ja asioita, joista olen sanonut "en koskaan" ja joita olen luvannut. On ihan hauskaa muistella asioita, varsinkin, kun omat ajatukset ja mielipiteet ovat muuttuneet aika lailla. Näitä asioita vaan on loputon määrä, enkä takuulla muista kuin murto-osan, mutta ihan hyvin kai sekin.
Aloitan a:sta eli ammattihaaveista. Yläasteella oli epärealistisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Haaveammattini oli jopa matikanopettaja jossain vaiheessa. Onneksi on lukio, joka palauttaa maan pinnalle, vai pitäisikö sanoa, että kaivaa välillä jopa kuoppaa maan alle. Oli minulla muitakin kummallisia ammattihaaveita, mutta en enää muista niitä kaikkia.
Joskus auvoisina yläasteaikoina "päätin" myös, etten koskaan enää ihastu keneenkään. Tämä tapahtui, kun tajusin, että ihastukseni kohde ei voisi mitenkään kiinnostua minusta. Toisin kävi tässäkin tapauksessa, ihan hyvä niin.
Lukion alussa en ollut vielä ollenkaan varma siitä, menenkö autokouluun vai en. Muistaakseni sanoinkin, että en hanki ajokorttia. Kuitenkin tuo kortti tällä hetkellä lompakosta löytyy.
Myös seuraavista asioista olen sanonut "ei koskaan": Facebookiin liittyminen, aamunavauksen pitäminen ja blogin perustaminen. Tätäkään ei siis olisi, jos tuo olisi toteutunut.
Olen myös sanonut, että olen rauhallinen kuski, enkä pitänyt tieltä suistumista liian kovan vauhdin takia minulle tyypillisenä onnettomuutena. Ja nyt kun mietin, muistaakseni olen kauhistellut ja sanonut, että en koskaan halua tietää, miltä tuntuu mennä auton kanssa katon kautta ympäri. Nyt tiedän. En suosittele.
Olen luvannut monesti pitää valitusvapaan päivän tai muuten vain päivän, jolloin ei saa miettiä negatiivisia asioita. Ei ole onnistunut. Sanoin muistaakseni myös, että kun pääsin sairaalasta kotiin, en enää valita ruuasta. Eipä sekään onnistunut. Sama koskee läksyjen tekemistä ja ennen kaikkea niiden lukemista, edes yhden jakson ajan. Mutta ei, niin ei.
Ensimmäisen sairaalareissun jälkeen ajattelin, että ei enää koskaan sairaalaan. Ei nenämahaletkua eikä tippakanyylia. Meni pari päivää ja olin taas edellä mainitussa tilanteessa. Näistä nenämahaletku oli asia, jota en osannut pelätä etukäteen, mutta tiputusta kylläkin. Olen nimittäin sanonut tästäkin asiasta "ei koskaan", sama koskee tähystykseen joutumista. Kaikki kuitenkin on koettu tähän päivään mennessä. Elämästä ei voi koskaan tietää.
Seuraava asia oli enemmän äitini heiniä, mutta kyllä minäkin joskus tämän olen sanonut: "ei oteta lemmikkejä kun sukulaiset on niin allergisia". Ensin tuli kissa ja sitten koira.
Sitten vielä yksi asia: En koskaan pääse englannin yo-kokeesta läpi. Toisin kuitenkin onneksi kävi.
Totuus taitaa olla se, että mitään ei kannata koskaan mennä vannomaan, sillä ei voi ikinä tietää. Toki asioita voi luvata, mutta vain sellaisia, joihin pystyy itse vaikuttamaan. Eikä liian nuorella iällä kannata mennä sanomaan mitään koko elämää koskevia lupauksia. Mielipiteet muuttuu ja siitä kyllä saa kuulla myöhemmin, jos on ollut kovin ehdoton jotain asiaa kohtaan. Kannattaa miettiä asioita rauhassa, eikä vetää mitään kovin tarkkoja rajoja oman elämän kulusta liian aikaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)