Liian moneen päivään ryhtynyt en oo mihinkään järkevään

Moi,
Otsikko on lainattu Apulannan kappaleesta "Ihme", joka löytyy "Kaikki kolmesta pahasta"-levyltä. Lause kuvastaa hyvin valmistautumistani koeviikon kokeisiin. Onneksi olen jo kertaalleen lukenut psykologian kirjan läpi yo-kirjoituksia varten, joten mitään uutta ja ihmeellistä ei pitäisi siellä olla. Eri asia on se, muistaako mitään. Tämä taitaa olla ensimmäinen koeviikko, jota en ole stressannut -en yhtään. Stressin määrä myös korreloi lukemisen määrän kanssa eli mitä vähemmän stressiä sitä vähemmän lukemista. Ei mikään hyvä juttu abivuotta ajatellen. Pitäisi yrittää enemmän, mutta se ei ole aina helppoa. Painotettakoon nyt tässä, että kyse ei ole pelkästään laiskuudesta vaan myös motivaation puutteesta.

Asiasta kymmenenteen. Kuukauden päästä tämä vuosi alkaa olla aika lailla paketissa. Joulu on jo ohi ja uusi vuosi kolkuttaa ovella. Ahdistaa. Joulu on ihan mukava juhla loman ja ruuan kannalta, mutta uusi vuosi ahdistaa. Se on aina ollut sellainen, jo ihan pienestä lapsesta lähtien. Jokin siinä tammikuun ensimmäisen päivän harmaudessa saa ahdistumaan. Onneksi siitä toipuu nopeasti.

Laittaisin tähän loppuun linkin Apulannan "Ihme" -kappaleeseen, jos tekniikka sallisi sen minulle. Nyt jokainen asiasta kiinnostunut joutuu kuitenkin etsimään kappaleen kuunneltavakseen ihan itse.

Lukiolaisen vapaapäivä

Moi!
Vapaapäivän merkeissä on vietetty tätä keskiviikkoista päivää. Mutta, jos joku luulee lukiolaisen kuluttavan ylimääräisen vapaa-aikansa ainoastaan nukkumiseen, on väärässä. Tai itse en ainakaan ole toiminut näin. Olen ulkoillut koiran kanssa, pyöräillyt postiin hakemaan paketin, leiponut, kuunnellut musiikkia ja lukenut, en tosin koulujuttuja. Kokeisiin toki pitäisi lukea, mutta jotenkin ei jaksa kiinnostaa, kun on tällä hetkellä kolme paljon kiinnostavampaa kirjaa kesken. Yksi ruotsinkielinen ja kaksi ihan tällä ensimmäisellä kotimaisella kielellämme.
Postista kävin hakemassa hieman lukumateriaalia yo-kirjoituksia ajatellen. Nyt on sitten vino pino kirjoja odottamassa lukijaansa. Leipomisesta sen verran, että yritin tehdä jotain ihme suklaakakkua, jonka olisi pitänyt valmistua mikrossa. Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kokeilin kyseistä reseptiä. Taikina kiehui aika pahasti yli astiasta, jossa se oli, eikä edes paistunut. Kuvaa en harmikseni ottanut, oli sen verran kaunis näky. Kröhöm...
Musiikkia olen saanut onnekseni kuunnella koko päivän, koska olen ollut yksin kotona. Kukaan ei ole siis ollut esittämässä eriäviä mielipiteitään musiikista. Harvinaista, että musiikkia voi kuunnella ilman kuulokkeita ja tarpeeksi kovalla. Ja tietenkin myös laulaa mukana, sillä se kuuluu asiaan.

Lopuksi vielä yksi kappale, josta tuli mieleen eräs, jonka tiedän lukevan tätä blogia. Toivottavasti et suutu. :)
Ravistettava ennen käyttöä, Apulanta

Suunnittelematta paras

Hillittömän hauskaa tiistaipäivää kaikille!
Ihan tavallinen päivähän tänään on, mutta silti. Tajusin tänään, että essee huononee, kun sitä suunnittelee. Hyvin mielenkiintoista, varsinkin kun tekstejä suositellaan suunnittelemaan etukäteen. Olen tässä parin viime viikon aikana kirjoittanut muutamia esseitä, joihin en ole oikein panostanut. Olen vain  tehnyt, kun on ollut pakko. Suunnitelma on jäänyt suunnitteluasteelle -eli tekemättä.

Suunnittelemattomuuden tulos. Pisteet 50/60

Tämä tuntui parhaalta kaikista kirjoittamistani esseistä, toisin kävi

En tiedä pitäisikö yo-kokeeseen toivoa jotain tosi epäkiinnostavia tehtävänantoja, kun tässä tehtävässä sellaisia oli. Suoraan sanottuna mikään aihe ei tuntunut hyvältä, mutta jokin oli valittava. Tässä tulos, paras ikinä kirjoittamani essee. Ehkä tämä on vain hyvää tuuria, en valita, ihmettelen ainoastaan.






Alemmassa kuvassa on yo-koeharjoituksesta saamani pisteet. Aivan eri tasoa, kuin tuo 50pistettä. Pieni shokki tuo oli, kun olin kuvitellut että meni paremmin. Mitä tästä siis opimme: mitä huonommin tuntuu menevän, sen paremmin menee.

Hyvin epäkiinnostavaa tekstiä taas vaihteeksi, mutta jos ei kiinnosta, voi laittaa tämän pois. Viimeisestä lauseesta innoittuneena, kuunnelkaa vaikka tätä: Apulanta: Käännä se pois

Viikonlopun tunnelmia

Moi!
Vaikka viikonloppu on lyhyt, siinä ehtii tapahtua asioita. Aloitetaan hyvistä. Jouduin viettämään lauantaina reilun tunnin verran aikaa betonihelvetiksikin kutsutussa kaupungissa. Sää oli aika kurja, joten en jaksanut pyöriä ulkona. Päädyinkin koluamaan läpi kirpputoreja. Tarkoituksena ei ollut toki ostaa mitään, vaan ainoastaan tappaa aikaa, mutta kuinka ollakaan, jotain tarttui mukaan.

 Kuvassa on siis kaksi Antti Tuiskun levyä: Ensimmäinen ja New York, Maija Vilkkumaan levy: Ei ja Apulannan "Heinola10". Nyt tietää taas, mitä tulee kuunneltua seuraavat viikot. Tästä terävä-älyisimmät varmasti tajuavat, että tykkään kuunnella tällaista hieman vanhempaa musiikkia. Toki musiikkimaku vaihtelee kausittain ja tällä hetkellä on menossa joku Apulanta-kausi, jos näin voi sanoa. Ai niin, piti kertoa vielä yksi hauska juttu: Kävelin Kouvolassa ja pysähdyin suojatien eteen, jossa oli liikennevalot -vihreät valot. Minulla meni niin kauan tajuta se, että ehdin suojatien puoleenväliin ennen kuin ne vaihtuivat punaisiksi. Maalainen kaupungissa, tämä selittänee kaiken.

Sunnuntai ei sitten ollutkaan niin hauska päivä kuin lauantai. Lauantai-iltana iski taas joku ihmeen vatsakipu, joka jatkui koko yön. Oli helvetin mahtava yö -en nukkunut ollenkaan. Aamulla sitten lähdettiin päivystykseen, kun kipu tuntui oikealla puolella, eli siellä missä umpilisäke sijaitsee. Ja tämän kaupungin perinteisiin kuuluvaan tyyliin ilmoittautumaan pääsyä sai odottaa yli tunnin. Sen jälkeen aikaa kului vielä ainakin neljä tuntia, kunnes lääkäri määräsi kipulääkettä ja sanoi: "tervetuloa uudelleen". Aika ei ollut kyllä edes oma ennätykseni, mutta jos ilmoittautumista pitää odottaa yli tunti, niin herää kysymys: Mitä siellä tehdään silloin kun ei tehdä mitään? Kukaan ei tule ulos eikä mene sisään, näyttää siis siltä, että ei tapahdu mitään. Voitanee sanoa: "paska reissu, mut tulipahan tehtyä". Ei ollut edes ensimmäinen turha reissu tuohon samaiseen paikkaan. Tai kyllähän siellä pisteltiin erilaisilla neuloilla useampia kertoja tietysti. Kaksi eri tulehdusarvoa, verensokerit ja yksi kipupiikki. Ei voi kuin toivoa, että oli viimeinen kerta tänä vuonna. Siellä on tullut nimittäin rampattua tänä vuonna vähän turhan tiuhaan. Mutta ei tällä kertaa siitä sen enempää. Hyvää päivänjatkoa vaan kaikille.

Vaikee löytää, kun ei tiedä, mitä etsitään

Moi
Tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa, eikä aikaa ole enää paljon jäljellä. Yhteishaku on käsillä jo maaliskuun puolivälissä. Alavalinnan lisäksi huomenna on viimeinen päivä ilmoittautua yo-kirjoituksiin. Senkin mokoman paperin täyttäminen aiheuttaa tuskaa: kirjoittaako vielä ylimääräinen reaali vai ei. Olen alkanut kallistua tässä "vähemmän on enemmän" ajattelun kannalle, jotta pärjäisin mahdollisimman hyvin pakollisissa kokeissa. Kuitenkin jokin pieni ääni, kai kunnianhimo, käskee kirjoittamaan vielä jotakin.
Miksi taas tämä ikuisuusaihe? Tänään pääsimme koulun kanssa käymään Kotkassa, Kyamkin vahva-tapahtumassa, kuuntelemassa esittelyjä eri aloista. Mitään suurta valaistumisen hetkeä ei syntynyt, mitä kyllä odotinkin. Oli reissu silti ehdottomasti tekemisen arvoinen! On vaikea löytää sitä ahaa-elämystä, kun ei oikein tiedä mitä etsii. Tämän hetkinen tilanne yhteiskunnassa on sellainen, että ei saa töitä, vaikka olisi minkälaiset paperit taskussa. Ei ole meillä lama-ajan lapsilla helppoa, hah!
Ei tässä kyllä ole mitään hauskaa enkä näe tilanteessa mitään hyvää. Yhteiskuntaopin opettaja joutuu vuosi toisensa jälkeen kertomaan oppilaille talouden olevan kuopan pohjalla, kun hän selittää talouden suhdanteiden muutoksista. Tilannetta yritetään parantaa kannustamalla yrittäjyyteen, mutta mitä se auttaa, kun ei ole rahaa kuluttaa?
Mikään pakko ei tietenkään ole hakea kevään yhteishaussa. Toisaalta, mitä hyödyttää välivuoden pitäminenkään? Pitäisi selvittää ensin itselleen mitä haluaa ja sitten etsiä sopivaa opiskelupaikkaa. Liian kriittinen ei saa tietysti olla, mutta pieni kriittisyys on tervettä. Samoin se, että tekee itse omat päätöksensä eikä mene muiden toiveiden mukaan.
Harhauduinpas taas sivuteille tämän tekstin kanssa. Tai sitten tämä on vain harvinaisen mutkikas moottoritie läpi Suomen nykyisen tilanteen. Lukijat sen päättäkööt.

Lakki jo puoliksi päässä

Moi kaikki!
Tänään oli kauan odotettu päivä. Yo-tulokset nimittäin tulivat. Vielä pitäisi ilmoittautua viimeiseen urakkaan keväälle, mutta sitten se olisi vähän niin kuin siinä. Toki itse lukio vaatii vielä muutaman litran hikeä esseiden ja muiden mukavien pikkujuttujen kanssa, mutta lopussa se on tämäkin ihana aika. Eikä tätä välttämättä tarvitse tulkita sarkasmiksi.

Oli sitten ihan pakko jo käydä hankkimassa valkolakki. Ei tuntunut kyllä yhtöön fiksummalta se päässä kuin ilmankaan, mutta näkeepähän ihmiset sitten, että: "hei, toi on käyny lukion". Jos se nyt on mikään hieno juttu. Tosiasia on se, että vaikka valmistuisi filosofian tohtoriksi, on mahdollista jäädä ilman työpaikkaa. Tähän on yksinkertainen syy: Ei se koulutus, vaan ne paperit. Toki on ansio, jos on edes yrittänyt jotakin ja jopa saanut todistuksen kouraan. Pääsääntöisesti huonolla todistuksella on kuitenkin kaksi tarkoitusta: Ensin se esitellään sukulaisille ja sitten sillä voi pyyhkiä vaikka perseen. Toisin sanoen, huonolla todistuksella ei tee mitään, joten tsempatkaa hyvät ihmiset. Jos ei edes yritä, niin ei voi kun syyttää itseään, mutta jos on yrittänyt, niin on kai oikeutettua etsiä muitakin syyllisiä.
Omista yo-tuloksistani en nyt ala avautumaan enempää, mutta voinen kertoa, että ihan odotusten mukaan sujui. En ole ainakaan pettynyt.
Nyt menen kuitenkin jatkamaan ihanan aineistokirjoitelman suunnittelua. Jännä juttu, miten mitä tahansa muuta on helppo kirjoittaa, kuin sitä mitä pitäisi, eli esseetä. Saisin varmaan romaanin, runokirjan ja elokuvakäsikirjoituksen kasattua siinä ajassa, minkä olen käyttänyt kaikenlaisten esseiden suunnitteluun ja hiomiseen.

Näin lähellä se jo on.

Ratissa taas

Hei hei, mitä kuuluu?
Otsikko kertoo taas kaiken. (Niin kuin hyvässä tekstissä pitäisi) Enkä halua nyt kehua itseäni.
Asiaan. Kerroin täällä vähän aikaa sitten onnettomuudesta, joka minulle sattui. Tänään ajoin autolla ensimmäistä kertaa tuon jutun jälkeen eikä se nyt hullummin mennyt. Ilokseni huomasin, ettei minulle jäänyt mitään pelkoa autoilua kohtaan. Suurempi ihme on kylläkin se, että ajaminen sujui hyvin. Alla oli minua itseäni kolme vuotta vanhempi auto, jota en ollut koskaan ajanut ja jossa on kytkinvian lisäksi olemattomat jarrut. Hengissä selvisi samassa autossa olleiden lisäksi myös muut samaan aikaan tiellä liikkuneet ja auto -ihme, silloin kun kyseessä olen minä. Hah.
Jotta haasteita ei olisi ollut liian vähän, jouduin ajamaan paikkaan, jossa oli liikennevaloja. Hieman jännitti kyllä, varsinkin kun penkki on niin edessä kuin on mahdollista ja kytkintä yltää painamaan juuri ja juuri. En jäänyt kuitenkaan aiheuttamaan liikenneraivonpurkauksia, vaan matka eteni koko ajan. :D
Haluan linkata tänne muutaman kappaleen: Dingo, Sinä ja minä liikennevaloissa... (Totta kai)
                                                                      Apulanta, Valot pimeyksien reunoilla (Tämä kappale ilostutti minua paluumatkalla ja mukana oli tietenkin pakko laulaa.)

Rockmusiikkia ja kapinahenkeä

Rockmusiikki syntyi 1980-luvulla kapinoivaa nuorisoa varten. Tarkoituksena oli tarjota musiikkia myös nuorisolle, sillä aiemmin ei ollut erityisesti nuorisolle suunnattua musiikkia. Koska nuorisolla on usein tarve kapinoida, eli vastustaa valtavirtaa tai ainakin kokeilla rajojaan ja niiden pitävyyttä, rockmusiikista tuli monille tärkeä väline kapinointiin. Sen lisäksi rockmusiikki on itsessään kapinallista: rumpuineen ja kitaroineen se rikkoi aiemmin vallinnutta käsitystä musiikista.
Musiikin, aivan kuin muidenkin taiteenlajien, tarkoitus on vaikuttaa. Kun rockmusiikki syntyi, se vaikutti erityisesti nuorisoon. Se tarjosi kapinallisuudellaan nuorille väylän purkaa tunteitaan. Nykyisin rockmusiikki ei ole kuitenkaan vain nuorten musiikkia vaan sitä kuuntelevat kaikenikäiset ihmiset. Kun kuuntelee musiikkia, jossa otetaan kantaa tärkeisiin asioihin ja ilmiöihin, tulee tunne, että ei ole yksin vastustamassa valtavirtaa. Erityisesti nuorille on tärkeää kuulua johonkin ja saman musiikin kuuntelu luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vielä kun löytyy hieman kapinahenkeä, niin ryhmä hitsautuu tiiviiksi yhteisöksi. Nykyajan ilmiönä on ollut jo jonkin aikaa genrerajojen ylittyminen. Enää ei siis välttämättä synny kaveriporukoita, jotka kuuntelisivat tiukasti vain yhtä musiikin genreä. Silti nykyäänkin ihmisten aatteet ja mielipiteet vaikuttavat siihen, millaista musiikkia kuunnellaan. Esimerkiksi rock ja erityisesti sen alalaji punk ovat suosittuja anarkistien keskuudessa. Tämä taas johtuu musiikkityylistä ja sanoituksista. On helppo pitää sellaisesta, jonka kanssa on samaa mieltä. Vaikutus näkyy selvästi nuorten keskuudessa: kun vanhemmat rajoittavat, musiikki tarjoaa vaihtoehtoja. Erityisesti rockmusiikin kapinalliset lyriikat ja voimakas musiikki saattavat tarjota vertaistukea vanhempiensa kanssa eri mieltä olevalle nuorelle.

Rockmusiikki ja kapinallisuus ovat aina kulkeneet enemmän tai vähemmän käsi kädessä. Nykypäivänä varsinainen rockmusiikki on kuitenkin menettänyt kapinallisuuttaan, mutta sen eri alalajit ovat edelleen hyvinkin kapinahenkisiä. Esimerkkeinä voidaan mainita punk ja heavy metal-musiikki. Myös Suomen euroviisuedustaja vuonna 2015 oli punk-bändi nimeltään Pertti Kurikan nimipäivät. Edustuskappaleessa ”Aina mun pitää” otetaan kantaa kehitysvammaisten asemaan ja kohteluun Suomessa. Tämä myös todistaa sen, että kapinallinen musiikki ei ole vain nuorten musiikkia. Nuorten keskuudessa on kuitenkin nähtävissä monia eri tapoja kapinoida. Nämä tavat ovat saaneet usein alkunsa musiikista, joko itse artistilta tai sanoituksista. Kapinointi näkyy esimerkiksi pukeutumisessa, kampauksissa, meikkaamisessa ja elämänasenteissa sekä arvoissa. Kaikki eivät tietenkään jäljittele rockmuusikoiden tyyliä, mutta ilmiö on havaittavissa ainakin nuorten keskuudessa. Tyyliä muuttamalla halutaan ensinnäkin kertoa muille, millaista musiikkia kuuntelee, ja toisekseen vahvistaa omaa kapinahenkeä. Usein rockmusiikkiin liittyvä tyyli poikkeaa valtavirran tyylistä, joten pukeutumisella saadaan myös huomiota. Esimerkkejä tällaisesta tyylistä ovat pukeutuminen mustiin vaatteisiin, irokeesit ja vaikkapa lävistykset. Voidaan siis todeta, että rockmusiikissa kapinallista ovat paitsi sanoitukset, myös rockmusiikkiin liittyvät ilmiöt. Kuitenkin kaikki tämä perustuu rocklyriikoiden kapinallisuuteen
Kapinallisuudella pyritään vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä. Mutta onko kapinallisella rockmusiikilla kuitenkaan todellista vaikutusta asioihin? Vastaus on ei, jos asiaa pohditaan yhteiskunnan näkökulmasta. Jos sen sijaan ajatellaan asiaa nuoren kannalta, vaikutusta kyllä on. Nuori imee vaikutteita musiikista, ja tämä voi saada hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Musiikki voi saada myös kuuntelijansa ajattelemaan. Kun rocklyriikoissa kyseenalaistetaan vaikkapa vallitseva yhteiskuntarakenne, se voi saada ajattelemaan, onko nykyinen tapa toimia se ainoa oikea tapa. Näin ollen rockmusiikilla voidaan oikeasti muuttaa yhteiskuntaa. Vaikutus nyky-Suomessa ei kuitenkaan ole voimakasta, sillä rockmusiikin kapinallisuus on vähentynyt. Se on silti kapinallisempaa lukuisine alalajeineen, kuin muut musiikin genret. Jos rockmusiikilla ei nyt tehdäkään suuria muutoksia yhteiskuntaan, niin yksilöön se voi silti vaikuttaa. Kuten on jo aiemmin kerrottu, musiikki saa ihmiset ajattelemaan. Se voi saada yksilössä aikaan tunteen, että hän on ainakin yrittänyt tehdä jotakin. Tällainen tunne voi olla tärkeä jokseenkin mustavalkoisesti ajattelevalle nuorelle. Tunnetta voisi kuvailla näin: ”Turha syyttää minua, olenhan yrittänyt”. Pelkkä rockmusiikin kuuntelu ei kuitenkaan riitä saamaan muutosta aikaan, vaan pitäisi tehdä jotain muutakin, esimerkiksi liittyä johonkin järjestöön tai vaikkapa kirjoittaa lehden yleisönosastolle.

Voidaan olettaa, että rockmusiikki tulee tulevaisuudessa muuttumaan kapinallisempaan suuntaan siitä, mitä se nyt on. Suomi on lähitulevaisuudessa suurissa ongelmissa monellakin eri saralla, joista talousongelmat on yksi esimerkki. Olisi ihme, jos yhteiskunnalliset ongelmat eivät heijastuisi millään tavalla musiikkiin. Taide syntyy usein ikään kuin ratkaisemaan ongelmia. Näin on kirjallisuudessa, maalaustaiteessa ja myös musiikissa. Ongelmien keskellä ihmiset sitä paitsi etsivät jonkinlaista lohdutusta. Mikä olisikaan parempi keino lohduttautua kuin kuunnella huonoa nykytilaa kritisoivaa musiikkia?

Tällainen essee syntyi, kun pääsin viime viikolla kirjoittamaan koulussa lempiaiheestani -musiikista. Tehtävänantona oli "rockmusiikin kapinallisuus" ja kyseessä on vanha yo-tehtävä. Tässä lienee tarpeeksi selittelyitä tuosta edeltävästä reilusta kuudestasadasta sanasta.

Valot pimeyksien reunoilla ja muuta selitystä

Hei vaan taas!
Uskokaa tai älkää, yritin etsiä tänne jotakin julkaisukelpoista tekstiä, jonka olisin kirjoittanut aiemmin, mutta en tietenkään löytänyt. Musiikki vei siis taas voiton, kuten usein nykyisin. Musiikista on tullut minulle samanlaista kuin aamukahvista, sitä on pakko saada tai muuten...
Mutta asiaan. "Valot pimeyksien reunoilla" on Apulannan vuonna 2015 julkaisema kappale. Ja kyllä, viime aikoina blogissani on esiintynyt poikkeuksellisen paljon viittauksia Apulannan kappaleisiin. Pakko myöntää, että minusta on tullut jonkinlainen fani. Kyseessä on hieno kappale, ei bändin paras, mutta itse kuuntelen sitä tällä hetkellä eniten. Siinä on kuitenkin hienot sanoitukset: "Meistä jokainen, on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä, ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois". Mielestäni tässä puhutaan siitä, että pitää ajatella kriittisesti sitä, mikä itseä johdattaa. Oli kyseessä sitten kaverit, vanhemmat tai muut ihmiset. Tarkoitus on kuitenkin mennä itse, päättää itse ja elää itse. Toisin sanoen, se on viisautta, että ymmärtää itse ajatella ja toimia niin, että omista haveista voisi joskus tulla totta. Menipäs filosofiseksi... Toivottavasti joku ymmärtää. Joka tapauksessa koen tuon kappaleen jotenkin henkilökohtaiseksi. (Huomaa, ettei oikein runosuoni syki ja aiheita pitää keksiä väkisin.)
Sanoin, että Valot pimeyksien reunoilla ei ole mielestäni Apulannan paras kappale. Suosikkini taitaa löytyä vanhemmasta tuotannosta, se on kappale nimeltä "Ilona". Kappaleesta on tehty päivitetty versio vuonna 2014, mutta alkuperäinen versio on julkaistu jo vuonna 95. En tosin osaa sanoa, kumpi on parempi, sillä molemmat ovat koskettavia. Jos ette tiedä, menkää ja kuunnelkaa. Tässä on avaimet: Apulanta: Ilona Kyseessä on siis se vanhempi versio. Minulla ei taida tänään olla enempää asiaa, joten taidan nyt hiljentyä taas hetkeksi. Saatan vaikka keksiä jotakin. :D

Mitä yhden esseen kirjoittaminen vaatii?

Moi!
Niin, mitä se oikeastaan vaatii? Opettajien mielestä esseen tulisi olla jonkinlainen matka. Sitä hyvät esseet kai ovatkin, ne ovat matkoja aiheen syövereihin tai matkoja itseen. Lukijan olisi tietysti tärkeää pysyä mukana tuolla matkalla, eikä se onnistu ilman matkalippuja: Järkeviä ajatuksia, joihin koko tekstin olisi tarkoitus tukeutua. Ei olettamista siitä, että kyllähän lukija tietää. Ei se tiedä, ei esseen lukija tiedä. (Se pitäisi aina muistaa, mutta...) Esseessä olisi oltava jotakin sanottavaa tai sitten on laitettava persoonaa peliin; kertoa omia kokemuksia ja esimerkkejä. Sitten pitäisi olla helvetin terävä kynä, jotta käsialasta saa selvää. Ja ennen kaikkea, ei saa oksentaa vatsalaukkua tyhjäksi. Täytyy ensin syödä, siis suunnitella.

Mutta olen vain lukiolainen ja kaiken lisäksi kirjoittanut esseen tänään. Voin kertoa mitä se OIKEASTI vaatii.
Kunnon eväät, ettei tarvitse koko ajan juosta jääkaapille. Matka oli kai tarkoitus tehdä paperilla eikä juoksemalla keittiöön ja takaisin?
Hyvät yöunet, ettei käy niin että nukahtaa siihen paperin päälle. Sitä paitsi, jos unessa sattuu saamaan hienon ajatuksen päähänsä, ei sitä muista enää herättyään ja se jos mikä ketuttaa. Vältä siis nukkumista esseen kirjoittamisen aikana.
Musiikkia. Totta kai. Itse kuuntelin viisi kierrosta samaa Apulannan levyä, kun kirjoitin kirjallisuusesseetä. Eikä edes kyllästyttänyt, siis se musiikki.
Hyvät istumalihakset. Onneksi niitä harjoitellaan koulussa.
Useampi kunnollinen kynä, jotta siitä käsialasta saisi oikeasti selvää. Ja niillä kynillä on aina taipumusta kadota...
Vähintään kolme muuta tehtävää, joita täytyisi tehdä samaan aikaan. Kun ajattelee vielä tekemättömiä töitä, saattaa alkaa tuntua houkuttelevalta saada yksi essee pois alta.
Itsesäälissä rypemistä ja oman huonouden analysointia. Jos tätä lukee joku, joka ei ole kirjoittanut esseetä, niin sopii kokeilla. Tietää sen jälkeen mitä tämä tarkoittaa.
Hyvää mielenterveyttä ja vihanhallintaa läheisiltä tai samassa asunnossa olevilta. Koska jatkuva valitus jne.
Viimeisimpänä uhkaus siitä, että: "vittu tämä on viimeinen essee". Ei kannata, ei se ole, usko pois. Jos ei aio sitten lopettaa lukiota kesken, mikä ei taas ole järkevää, vaikka voisi siltä tuntuakin.

Tuli vaan mieleen, että...

1. Lukio loppuu kohta
2. Esseitä on kirjoittamatta
3. Kohta pitää tietää viimeiset kirjoitettavat aineet
4. Pitää tietää, minne aikoo hakea lukion jälkeen
5. Olen aikuinen, ainakin paperilla
6. Saisin ostaa kaupasta tupakkaa ja kaljaa, mutta se tuntuisi silti rikolliselta
7. Saan ajaa henkilöautolla
8. Lukio kestää kolme vuotta ja aika menee liian nopeasti
9. Jossain vaiheessa pitää muuttaa pois kotoa
10. Ja tärkeimpänä kaikista: Kun lukio loppuu, blogin nimi ei voi olla enää "Elämää lukiossa"

.... Että sellainen vuodatus tähän perjantaipäivään.
Ps: Viikon päästä on 13.päivä ja tietenkin perjantai. Sitokaa itsenne sänkyyn koko päiväksi, ettei tapahdu mitään pahaa. :D

oodi turvavyölle

Terve vaan taas kaikille!
Hengissä vieläkin. Eilinen päivä toi mukanaan asioita, joita en kuvitellut tapahtuvan. Olin menossa kouluun. Olin päässyt jo melkein perille, kunnes eräässä mutkassa ajauduin ulos tieltä. Hiekkatiestä oli siis kysymys ja jouduin mutkassa liian reunaan. Siinä sitten pelästyin ja yritin ohjata, mutta liian myöhään. Auto päätyi kyljelleen pellolle pyörittyään ensin ainakin yhden kierroksen ympäri. Itse en muista tuosta pyörähdyksestä mitään. Selvisin pienellä naarmulla sormessa, kiitos turvavyön. Jos turvavyötä ei olisi ollut, en tiedä missä olisin tällä hetkellä. En ainakaan kotona kirjoittamassa blogitekstiä. Siinä sitten istuin roikkuen turvavyössä ja nojaten toisella kädellä maahan. Onneksi löysin puhelimen ja pystyin soittamaan itselleni apua, sillä kukaan muukaan sitä ei olisi varmaan tehnyt. (edellinen teksti)
Haluan nyt vedota kaikkiin ihmisiin: Käyttäkää turvavyötä. Myös te, jotka väitätte olevanne hyviä kuskeja. Se todella pelastaa henkiä. Sen laittaminen kiinni ei vie paljon aikaa, mutta hyöty on kiistaton. Ei ole varmaan kovinkaan miellyttävän tuntuista lentää pää edellä tuulilasista läpi tai heittelehtiä holtittomasti auton sisätiloissa onnettomuustilanteessa.


Sanon sen vielä kerran: Ajakaa varovasti ja käyttäkää turvavyötä, jos hengissä säilyminen kiinnostaa. Tämä koskee myös takapenkillä istuvia. Jos oma henki ei ole tärkeä, voi ajatella kerrankin epäitsekkäästi ja laittaa turvavyön, jotta ei lennä kenenkään toisen päälle sieltä takapenkiltä.

Täällä ei auteta

"Nainen kaatuu kadulla maahan, täällä ei auteta, jos sä oot sekaisin. Haloo, se oli sydänkohtaus eikä paluuta elämään takaisin". (Haloo Helsinki) Valitettavasti totta.
On todella surullista huomata, että niin monia ei kiinnosta. Pitäisi aina itse kuvitella itsensä apua tarvitsevan tilanteeseen ja miettiä, miltä tuntuu, kun vain kävellään ohi. Voin kertoa niille jotka eivät tiedä: Se tuntuu pahalta. Ei voi olla niin kiire elää omaa elämää ettei ehdi katsoa, jatkuuko kanssaihmisen elämä. Ja eikö tästä ole säädetty ihan lakikin. Syytenimike: heitteillejättö.
Kiitos ei ole kirosana-kappaleen sanoitukset sopivat myös sairaalamaailmaan. Jos olet liian sairas, et saa apua, sillä et tajua vaatia itsellesi asiaankuuluvaa hoitoa. Järjetöntä, mutta niin se vaan menee.
Tällainen vihanpurkaus tällä kertaa. Sen syitä en ainakaan toistaiseksi avaa täällä, mutta jokainen voi miettiä, onko kohdannut vastaavaa välinpitämättömyyttä elämässään.

Elän, pelaan, kuljen ja laulu soi

Otsikko on kappaleesta "Suuret setelit". Se nyt sattui tulemaan päähäni jostakin. Hyvää vaihtelua siihen, mikä minulla on soinut päässä jo usean päivän ajan. Kyseessä on Apulannan laulu "Teit meistä kauniin".
Tekstin tarkoitus ei ollut kuitenkaan esitellä korvamatokokoelmaa. Se oli kertoa suhteestani musiikkiin. Sillä missä tahansa kuljen, laulu soi. Pitää toki varmistaa, että kukaan ei ole kuuloetäisyydellä. Yksinäiset automatkat ovat tämän takia parhautta. Peltilaatikon ulkopuolelle ei varmastikaan kuulu minkäänlaisia ääniä varsinkaan liikkuvasta autosta.
Musiikki on siis lähes koko ajan läsnä elämässäni jollain tavalla. Siksi onkin outoa, että en ole koskaan itse varsinaisesti harrastanut musiikkia. Kiinnostusta kyllä olisi. Haluaisin oppia soittamaan jotakin. Vaikka pianoa. Olen pimputtanut kyllästymiseen asti sellaista pienille lapsille tarkoitettua kosketinsoitinta. Olenkin miettinyt, että voisin hankkia jonkun halvan soittimen ja alkaa harjoittelemaan. Pitäisi alkaa kyllä ihan alkeista, mutta sentti on miljoonan alku. Ei minusta mitään Beethovenia tule, mutta olisipa ainakin harrastus.
Sellaista taas tällä erää. Toivottavasti joku muukin tunnustaa laulavansa yksin ollessaan. ;)

syvällisiä mietteitä menneiltä vuosilta

Hyvää päivää vaan kaikille (vaikka nyt onkin jo yö)
Olen näin pyhäinpäivän kunniaksi siivonnut, (ja toki käynyt viemässä kynttilän haudalle) mutta haluaisin esitellä teille nyt siivouksen tuloksia. Löysin nimittäin mielenkiintoisia asioita, joita en muistanut olevankaan. Lähinnä vanhoja (yläasteaikaisia) tekstejä, joita olen jossain nuoruuden uhmassa ja kriisien sekä (sydän)surujen keskellä kirjoittanut. Löysin kuitenkin yhden melkein julkaisukelpoisen tekstin. Toki sekin on hieman, öö mielenkiintoinen, mutta ehdottomasti löydöksistäni paras. Tekstissä on havaittavissa lievää epäloogisuutta, mutta se on kai ymmärrettävää, kun ottaa kirjoittajan iän huomioon. Kyseessä on siis teksti, jossa selitetään historiasta, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.
Näin olen siis jonakin hämäränä hetken kirjoittanut vuosia sitten:
"Historia, tuo kouluaineista turhin. Ainakin omasta mielestäni. Se silti vaikuttaa elämiimme nyt ja tulevaisuudessa. Siihen ei vain saa jäädä roikkumaan. Periaate mennyt on mennyttä pätee omassa elämässäni, ainakin yleensä. Melko usein jään kuitenkin kiinni menneisiin ja suren jo kauan sitten menneitä vastoinkäymisiä. Esimerkiksi koulukiusaamista. Aikaa, jolloin jaksoin kiinnittää huomiota huutoihin ja katseisiin. Tämä on esimerkki siitä, kuinka paljon se sattuu. Fyysistä väkivaltaa ei tarvita. Henkinen viiltää syvemmältä. Kun kuulet kuukausitolkulla samojen naamojen itsetuntoa hajottavia kommentteja, tiedät, että näin ei vain voi jatkua.
Minä onneksi tajusin sen ja päätin, että ylitseni ei kävellä. Itsetuntoni parani, vaikka se ei vieläkään ole samalla tasolla kuin aiemmin. Ja kiusaajilleni tiedoksi, vaikka olen jo lähes päässyt yli tästä, en aio antaa anteeksi. Minulla ei ole velvollisuutta sellaiseen ja miksi edes pitäisi. Eikö itsetunnossa ole jo ihan tarpeeksi, eli siinä, jonka varastitte ns leikillänne yläasteen alussa?

Nykyhetki, aika, jota ei saisi koskaan elää rauhassa. Aina tuntuu siltä, että on elettävä joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Silti lehdet ovat täynnä juttuja itsensä löytäneistä henkilöistä ja hehkutusta siitä, että nyt minullakin on aikaa elää  hetkessä. Ja jos ei, niin ohjeita itsensä ja ajan löytämiseen kyllä löytyy joka paikasta. Eihän tässä hetkessä sinänsä ole mitään vikaa, siinä eläminen on vain minulle vaikeaa. Haaveilen usein jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Siellä missä minulla on tarkoitus ja joku joka tarvitsee minua. Pitäisi vain muistaa tehdä jotain asian hyväksi. Alkaa kiinnittää huomiota omiin valintoihin. Meillä kaikilla on kuitenkin vain muuttujan x verran aikaa ja siinä elämä on ehdittävä elää, tai voi sen tietysti jättää elämättäkin. Itse suosin ensimmäistä vaihtoehtoa: elän nyt kun vielä voin. Vanhainkodissa sitten itkettää ja kaduttaa. No, ei todellakaan. Pyrin elämään elämäni niin hyvin kuin vain voin, eli siten, että voin jälkikäteen sanoa: vitun hyvä. 

Tulevisuus, se jota varten elämme. Tulevaisuus on aika, jota kyllä suunnitellaan ja mietitään. Sitten kuitenkin, kun aika koittaa, suunnitelmat muuttuvat. Tämäkin hetki on ollut tulevaisuutta, mutta se on nyt ja kohta jo historiaa. Ihmisillä on melkein pakottava tarve suunnitella tulevaa. Tosin nykyhetki on niin lyhyt aika, että sitä on vaikea suunnitella,"

Syvällisiä on tullut ilmeisesti miettittyä sellaisena 15-kesäisenä. Paljastuksena kerrottakoon, että en päätynyt julkaisemaan tätäkään tekstiä kokonaan. Jotenkin tuntuu, että mielialat ovat vaihdelleet kuin Suomen sää tekstiä kirjoittaessa, mutta se kuuluu asiaan. Katsotaan nyt, jos julkaisen joskus toistekin jotain sekavia raapustuksiani menneiltä vuosilta täällä blogissa.  Vaikka aina ei voi olla siitäkään varma, onko kehittynyt kirjoittajana yhtään vuosien kuluessa. Sen päättävät sitten he, jotka päätyvät raapustuksiani lukemaan.